Rauhallista Joulua kaikille karvakuonojen ystäville!

Vincent perheineen palaa jälleen pitkäksi venyneestä uutispimennosta. Tämä tauko oli ehkä etukäteen arvattavissa ja siitä olisi voinut varoittaakin, mutta aina sitä luulee kerkeävänsä kuitenkin kirjoittamaan. Olisiko tuolla pari puolivalmista tekstiäkin valmiina! Joka tapauksessa viimeisen kuukauden ajan on pitänyt kiirettä. Ensin Sini taisteli tiimeineen kasaan kaksi kirjelmää palautettavaksi oikeustapauskilpailun ensimmäiseen vaiheeseen. Sitten alkoi uusi työ ja raivokas oman suunnan etsintä. Lisäksi loppuvuoden viimeiseen tenttiin luku on verottanut aikaa ratikkamatkoilta, jolloin yleensä on ollut Vincentin tempauksista tapana kirjoitella. Ja ehkä ilmassa on ollut myös pientä syysväsymystä. Ainakin sen huomaa, että kun joustavampi työaika antaa siihen mahdollisuuden, aamulla herääminen pitkittyy ja vastaavasti illalla saa sitten painaa myöhään. Taitaa tämä olla monelle muullekin luonnollinen rytmi. 

Yhtä ei kuitenkaan talven pimeys tunnu vaivaavan tai väsyttävän ja se on Vinski. Se on yhtä riehakas ja touhukas kuin aina. Rally-toko-kurssi saatiin mallikkaasti päätökseen ja Vinski oppi paljon uutta, vaikka kesken tunnin saattoi aina välillä yllättää pieni iltariehu. Pitkään aikaan poika ei ole myöskään tuhonnut mitään. Paitsi juuri ennen lähtöä Joulunviettoon se mutusteli toisen nahkahanskoistani sekä Jessen Playstation-ohjaimen. Pentu on vielä pentu! Joulutunnelmaan Vincent on virittäytynyt nappaamalla keittiönpöydältä vähän joulupipareita sekä lipaisemalla mummon itse valmistamasta lanttulaatikosta.

Nyt on kuitenkin pienen viipurilaisen aika rauhoittua ensimmäisen sisä-Joulun viettoon. Kuusi ei ole aiheuttanut suurempaa kummastusta, sukulaislapset ja serkkupoika sitäkin enemmän. Rakkautta on ollut ilmassa kun Mooses-serkku on yrittänyt selvittää, olisiko Vinski sittenkin tyttö kun ei se pojaltakaan enää haise. Riehuttuaan puolitoista päivää pojat alkavat kuitenkin pikkuhiljaa väsähtää. Aika siirtyä joulupöytään ja alkaa odottaa Joulupukin saapumista. Onkohan Vincent ollut tarpeeksi kiltisti, että saisi myös vähän lahjoja? Eiköhän sieltä jotain tule!;) Oikein tunnelmallista Joulua kaikille Vincentin ystäville ja karvakuonojen kavereille! 

Aamukävelyjä ja uusia tuttavuuksia.

Norsu kainalossa on turvallista nukkua.

Tiistaiaamut ovat yleensä viikon parhaimmistoa. Tämä yksin siksi, että se on kahvin paahtopäivä Meiran tehtaalla, joka sijaitsee ihan vieressämme. Kaikille kyseinen haju ei ole mieleen, mutta itse kävelen mielelläni aamulla kirpakassa ilmassa kahvin tuoksua haistellen ja keltaiset lehdet jalkojen alla kahisten. Tuoksu tuo jotenkin mieleen entisajat. Samaa tuoksua ovat varmaan joskus nuuhkineet isoisäni matkalla töihin Helsingin Energian tehtaalle tai isäni matkalla kansakouluun Torkkelinmäelle. Nyt tiistaiaamujen kahvikävelyt ovat minun ja Vincentin juttu.

Tänään aamulenkillä eräs työmies kuitenkin pysäytti meidät. Olin aika varma, että hän oli tulossa räyhäämään koska olimme ehkä taas poukkoilleet jossain kielletyllä alueella - haluan nimittäin aina väen vängällä kulkea Leninin puiston läpi vaikka siellä suhaakin välillä kaivonkoneita ja jokaista polkua ei pääse kulkemaan. Sieltä vain aukeaa niin hyvät näkymät Helsingin kattojen ylle! Tämä työmies ei kuitenkin halunnut valittaa mistään. Hän kipitti melkoisen matkan luoksemme vain kysyäkseen, minkä rotuinen koira minulla on.

Aamukävelyllä.

Työmies siis suunnitteli koiran hankintaa ja oli pitkään kartoittanut sopivia rotuja. Omien sanojensa mukaan hän luuli Vincentin nähdessään törmänneensä johonkin aivan uuteen rotuun, jota hän ei ollut tajunnut aiemmin harkita. Hänen pettymyksensä oli suuri kun kerroin, että Vinski on kyllä ihan uniikki kappale. Hän kuitenkin halusi kuulla lisää Vincentin tarinasta ja viipurilaisista. Kuka tietää, ehkä saimme hänet harkitsemaan löytökoiraa. Jutun pointti on kutenkin nyt se, miten Vinski suhtautui tähän tapaamiseen. Se siis kyllä suhtautui aivan tavalliseen tapaansa, mutta tällä kertaa kiinnitiin siihen itse ehkä enemmän huomiota. Ensin se siis tunki naamansa (namipalojen toivossa) lähemmäs rapsutettavaksi ja nuuhki miestä innokkaasti. Kun mies sitten laskeutui Vincentin tasolle se kuitenkin väisti kaikki rapsutukset ja peruutti etäämmälle. Kun se sitten huomasi, että minä jäin miehen kanssa puhumaan se rentoutui uudelleen ja heittäytyi maahan selälleen, minkä se aina tekee löytäessään sopivan lehtikasan tai nurmikkopläntin.

Vincent ei siis varsinaisesti enää pelkää vieraita,  mutta mikään yltisosiaalinenkaan se ei ole. Ulkona se suhtautuu vieraisiin ihmisiin yleensäkin melko välinpitämättömästi. Koirapuistossa se ei käy tervehtimässä muita omistajia, mutta ei toisaalta heitä kartakkaan. Tuttuja ihmisiä se tervehtii kyllä iloisesti - etenkin sisätiloissa. Jos ollaan sisällä, missä vain, se jossain vaiheessa parkkeeraa jonkun sopivalla korkeudella istuvan ihmisen syliin rapsutettavaksi. Jos minä ja Jesse emme ole sopivasti sijoitettuja, kelpaavat myös muut rapsuttelijat - pojat ja tytöt. Mieleeni tulee kuitenkin kaksi ystäväämme, joita Vincent jostain syystä vahtii ja vartioi tiloissa, jotka se kokee omakseen eli esim. meillä kotona tai sitten mökillä muutaman päivän siellä oleilun jälkeen. Vahtiminen ei ole vihamielistä, mutta Vincent päästää kyllä selkeää varoitushaukkua ja urinaa. En ole keksinyt näissä kahdessa kaverissa muuta yhdistävää tekijää, kuin että molemmilla on vähän parran sänkeä. Joku kuitenkin heissä aiheuttaa sen, että Vincent on varuillaan tai kokee ehkä jotenkin oman asemansa uhatuksi.

Iltariehun aikana oma nukkumapaikka unohtui.

Pohdin näitä asioita, sillä Vincent on nyt ollut kanssamme n. 4 kuukautta. Tänä aikana olemme onnistuneet luomaan sen kanssa melko toimivan luottamussuhteen. Se ei enää jännitä meistä kumpaakaan ja on myös ymmärtänyt, että meiltä tulevia käskyjä kannattaa noudattaa. Nyt yritämme kuitenkin opettaa Vinskiä luottamaan ja totelemaan myös ainakin lähipiiriämme, jotta sitä olisi helpompi tarvittasessa viedä hoitoon. Vincent on koirakoulussa oppinut hienosti tunnistamaan ja noudattamaan erilaisia komentoja. Luonnollisesti näitä komentoja totellaan vähän vaihtelevalla menestyksellä myös silloin kun ne tulevat minulta ja Jesseltä. Toiset komennot ovat vahvoja ja pojan saa esim. istumaan lähes tilanteessa kuin tilanteessa häiriöistä riippumatta. Iltariehun aikaan kaikki komennot kuitenkin tuottavat  jonkinasteisia haasteita - toiset enemmän kuin toiset. Muitten ihmisten kanssa hankalat komennot kuitenkin unohtuvat ja esim. viikonlopun aikana mummolassa Vincent aiheutti vanhemmilleni päänvaivaa vetämällä lenkeillä kuin hinaaja - tapa, joka siltä kotioloissa on saatu kitkettyä käytännössä kokonaan (Huomioidaan toki myös se, että uusi paikka ja uudet hajut aiheuttavat aina luonnollista innostumista. Paikka ja vanhempani ovat kuitenkin molemmat Vinskille jo hyvin tuttuja).

Otatko mut hoitoon?

Nyt tavoite siis olisi, että Vincent oppisi luottamaan myös muihin ihmisiin tilassa kuin tilassa ja tarvittaessa tottelisi myös muita kuin minua ja Jesseä ja oppisi esim. kävelemään myös mummolassa remmissä yhtä nätisti kuin se kävelee meidän kanssamme. Vincentiä on koko ajan systemaattisesti otettu mukaan sosiaalisiin tilanteisiin ja viety tapaamaan muita ihmisiä ja eläimiä. Näitä tilanteita täytyy kuitenkin järjestää myös jatkossa. Lisäksi meidän pitäisi varmaan myös jättää Vincentiä enemmän hoitoon eri tuttaville ja sukulaisille edes lyhyiksi ajoiksi, jotta se oppisi luottamaan myös näihin meidän elämässä keskeisiin ihmisiin ja sen mahdollisiin tuleviin hoitopaikkoihin tositilanteissa. Varautukaa siis suku ja ystävät!

Harjoittelu on  hyvä käynnistää heti tällä viikolla railakkaasti kun meille saapuu kyläilemään sisko perheineen. Sitä meillä jo kovasti odotellaan. Mukavaa viikkoa kaikille!

Koiratreffit.

Lauantaina Vincent pääsi pitkästä aikaa tapaamaan "serkkupoikaansa" Moosesta. Mooses on siskoni vajaa 2-vuotias reipas ja supersosiaalinen nahkacollie.

Mooses ja Vinski tapasivat ensimmäisen kerran kesällä meidän mökillä. Vincent oli silloin jo käynyt koirapuistossa ja siellä hienosti jo muiden kanssa vähän leikkinyt. Mooses oli sille kuitenkin vielä vähän liian iso ja innokas painikaveri. Ensimmäisten tapaamisten aikana Vincent suhtautuikin uuteen serkkuunsa avoimen epäilevästi. Mökillä se lähinnä kyhjötti meidän jalkojen takana piilossa ja vikisi sekä tietty väläytteli hampaita, jos Mosse yritti lähietäisyydelle. Tämä siitäkin huolimatta, että Mosse pisti peliin kaikki parhaat kikkansa. Se vaani Vinskiä takapuoli pystyssä, kantoi sille kaikki lelunsa ja kerran - Vinskin erehdyttyä poistumaan terassin penkin alta - pepputaklasi ruipelon suoraan punaviinimarjapensaaseen. Se ei yksinkertaisesti voinut ymmärtää, miksi se ei saanut leikkiä Vinskin kanssa. 

Nyt, reilu 3 kuukautta myöhemmin, meno on jo ihan toinen. Vinski leikki Mooseksen kanssa siinä missä kenen tahansa kourapuistosta löydetyn ystävän. Olimme ottaneet käyttöön väsytystaktiikan ja vierailleet koirapuistossa jo kahdesti lauantai-aamuna. Silti jostain löytyi vielä energiaa peuhata iltapäivällä myös serkun kanssa ja sama meno olisi jatkunut myös sisällä.

Voimme siis iloksemme todeta, että melkein kaikki Vincentin vanhat epäilykset ja pelot ovat haihtuneet vaikka se kyllä edelleen lukeutuu niihin koiriin, joka hyvin nopeasti tulee paikalle "tarkistamaan tilanteen", jos toinen koira käy sen omistajien kanssa liian tuttavalliseksi. Mooses ei ollut tästä poikkeus ja Vinski seurasi tarkasti vierestä aina kun se tuli meitä moikkaamaan. Vihamielinen Vincent ei ole, mutta kyllä se kerran murahti kun puistossa yksi hellyyttävä straffi-pentu oli koko ajan tunkemassa syliin. Pentu seurasi ihmeissään kun Vinski parkkeerasi sen jälkeen jalalleni selvästi osoittaen, että tämä syli on jo varattu. Hetken päästä pojat kyllä leikkivät sitten taas riehakkaasti keskenään. 

Yhden asian olemme Vincentistä todenneet ja se on se, että se on vähän kelmi. Ei sillä tavalla ilkeässä mielessä vaan silleen kujeilevasti. Siten, kuin eka- tai tokaluokkalainen poika, joka katsoo kiltisti silmiin ja vakuuttaa tekevänsä "juuri niin kuin ope käskee" ja kun silmä välttää tökkii vierustoveria viivottimella tai kirmaa ympäri luokkaa kaverilta pöllitty penaali kädessä. Sellainen on Vincent. Se istuu lattialla ja kuuntelee kiltisti. Kun katse välttää, se on käynyt nappaamassa eteisestä kengän tai jonkun muun kielletyn esineen ja nakertaa sitä kuin viimeistä päivää ilmeisen tietoisena siitä, että kohta siitä kielletystä esineestä joutuu luopumaan. Kun käsky tulee, nostaa poika katseen ja heiluttaa häntää hölmistyneen näköisenä. Saman se teki nyt kun oltiin siskon luona kylässä. Aina kun Mosse oli rauhoittunut omalle paikalleen Vincent kipitti salakavalasti näykkäämään sitä korvasta, odotti että toinen lähti sen perään ja ryntäsi turvaan keittiön puolelle tai portaisiin, joihin Mosse ei uskalla tulla. Mosse - hellyyttävä jätti - suhtautuu varauksella erilaisiin lattiapintoihin ja erityisesti portaisiin. Kuulemma collieille melko yleinen piirre. 

Kaiken kaikkiaan oli siis kuitenkin oikein antoisat koiratreffit, hyvää ruokaa ja vähän viiniäkin. Aina mukavaa kun on koko pesueelle tällaista yhteistä kivaa ja rentouttavaa puuhaa. Kiitos siskon taloudelle mukavan päivän järjestämisestä ja mukavaa alkavaa viikkoa kaikille tasapuolisesti! 

Zen-aamuja ja iltariehuja.

Vincent on oppinut kävelemään hienosti ja vetämättä remmissä. Tällä viikolla sen on huomannut jo ihan eri tavalla etenkin aamulenkkien yhteydessä. Meillä on sellainen järjestely, että joka toinen viikko aamulenkitykset hoidan minä ja joka toinen viikko Jesse. Jessen vuorotyöt mahdollistavat tällaisen järjestelyn. Toissa viikolla muistan aamujen olleen todella riehakkaita ja hermojaraastavia. Poika kiskoi, hyppi ja riehui ja pysähtelimme tuon tuosta muistelemaan, että repimällä ei pääse eteenpäin. Lenkit venyivät ja sitten sainkin juosta hirveällä kiireellä töihin.

Tällä viikolla on toinen ääni kellossa. Vincent kävelee nätisti vierellä ja ottaa katsekontaktia. Vastaantulevat koirat ohitetaan pyydettäessä jo melkein yhtään sivulta irtoilematta. Välillä tietty tulee vastaan joku niin ihana ystävä, että vähän pitäisi päästä nuuhkimaan. Joka tapauksessa aamusäntäilyt ja vauhkoilut vaikuttavat jääneen unohduksiin. Enää ei olkavarsia polttele remmissä roikkumisen seurauksena, kerkeämme kiertämään pidempiä lenkkejä, pystyn nappaamaan itselleni aamukahvit työmatkalle ja työpäivän alku tai aamutreeni lähtee mukavasti käyntiin. 

Illalla meininki on sitten taas vähän toinen. Oltuaan päivän yksin kotona, pojassa riittää energiaa ja jos lähdemme yhdenkään koirapuiston suuntaan meinaa vanha vetäminen taas alkaa. Iltapäivisin meillä onkin ollut vielä käytössä vedonestovaljaat, jotka ovat kyllä huippukeksintö! Ainoa tapa saada Vincent kunnolla rauhoittumaan, on kuitenkin antaa sen riehua koirapuistossa läkähdyksiin koirakavereiden kanssa tai treenata sen kanssa oikein keskitetysti koirakoulussa opittuja juttuja. Sitten se vähän aikaa lepäilee ennen kuin illalla iskee aivan käsittämätön nuoren koiran iltariehu. Silloin unohtuvat kyllä kaikki opitut hyvät tavat kunnes poika sitten kesken riehumisen vaan väsähtää niille sijoilleen. Silmät lurpsahtavat kiinni ja muutamassa hetkessä pentu on niin syvässä unessa, ettei se enää kiinnittä huomiota siihen, mitä me puuhaamme - Paitsi tietty jos joku kolistelee ruokakuppia!

Iän karttuessa iltariehumiset jäänevät vähemmälle. Silti yritämme nyt keksiä meille ja Vincentille uusia aktiviteetteja. Kiva koirakansalainen -kurssi päättyy pian  ja sen tilalle pitäisi saada ohjelmaa. Haluaisimme päästä kokeilemaan agilityä, mutta tunteja menee vähän huonosti esim. perjantai-iltaisin klo 21, jossain Vantaan perukoilla. Keväällä Vincent alkaa olemaan jo sen ikäinen, että voin ottaa sen kanssani juoksemaan, mutta vielä se ei onnistu. Lisäksi haluaisimme, että se pääsisi harrastamaan sellaista koiramaista puuhaa. Harkinnassa ovat agilityn lisäksi ainakin toko ja rally-toko. Suosituksia otetaan vastaan! 

Kaikista iltapuuhista huolimatta kyllä aina vähän kirpaisee aamuisin kun joutuu jättämään pojan yksin kotiin. Onneksi minulla alkaa pian aktiivinen gradun väsäämisvaihe, jolloin käyn vain osa-aikaisesti töissä. Se joustavoittaa heti aikatauluja ja mahdollistaa myös kotona olon. Kun Vincent vähän kasvaa ja saamme itsellemme vähän lisää elintilaa ihan konkreettisten neliöiden muodossa, tulee meille kyllä varmaan kuitenkin vielä toinenkin poika. Jotenkin tuntuu, että Vincentkin olisi pitkällä tähtäimellä onnellisempi, kun sillä olisi kotona aina joku leikkikaveri.

Lisäksi jo nyt tekee tiukkaa katsella tästä blogista löytyviä kuvia: iiruski.blogspot.fi. Jos vaan voitaisiin, adoptoitaisiin kyllä kaikki nämä pennut ennen kylmän talven tuloa. Jos sinä harkitset koiran ottoa, harkitsethan sinäkin tätä vaihtoehtoa! Kerron itse mielelläni meidän kokemuksista Vincentin kanssa ja lisätietoja itse järjestöstä löytyy osoitteesta www.viipurinkoirat.fi. Jokaista tämän maailman hylättyä pentua ei pysty pelastamaan, mutta se ei ole tekosyy pelastaa edes sitä yhtä.

Mukavaa viikkoa kaikille Vinskin ystäville!

Iso plussa.

Yksi kaveri tuossa kyseli, että mistä me tiedettiin, että oikeasti haluttiin ottaa koira. Siis että miten voitiin olla varmoja siitä, ettei se päätös sitten kaduta. Melkoinen kysymys!

No ensinnäkin, me ei todellakaan oltu varmoja siitä, ettei koiran ottaminen koskaan kaduttaisi. Päinvastoin, oltiin aika varmoja siitä, että joskus se kadutt
aisi ja kovasti. Onhan selvää, että tulee tilanteita, joissa joudutaan kieltäytymään jostain menoista sen takia, että meillä on Vinski. Koiranhoito for dummies kuuluu: Koiraa ei voi jättää pitkäksi aikaa yksin ja se on ulkoilutettava ja ruokittava säännöllisin väliajoin. Lisäksi ei tietenkään myös haluta, että Vincent joutuu olemaan paljon yksin. Se on elävä osa meidän "perhettä" eikä mikään koriste-esine. Näin ollen, välillä meiltä tai toiselta meistä jää väliin tapahtumia, joissa oikeasti haluaisimme olla tai saavumme myöhässä tapahtumiin, joihin olisi suositeltavaa saapua ajoissa vain koska meidän pitää käydä ensin kotona. Silloin saattaa joskus vähän harmittaa.

Muihin koiran omistamisen haittapuoliin voidaan sitten lukea kaikki ne pureskellut laiturit, antennijohdot, vaatteet ja kengät, jotka ainakin meidän koira toistuvista piilottamisyrityksistämme huolimatta aina onnistuu löytämään (lue blogiteksti Välillisiä vahinkoja.) Jos siis pahin pelkosi on esim. se, että joku aiheuttaa vahinkoa lempikorkokenkäparillesi, ei koiran hankkiminen ehkä kannata (tietty voit ostaa vaatekaappiin lapsilukon, kuten me näin jälkiviisaina ajattelimme tehdä). 

Lisäksi koiranomistajan ei (koirarodusta riippuen) kannata olla karva-, kuola- tai muutenkaan likakammoinen. Ainakin Vincentistä karvaa tuntuu irtoavan jatkuvasti ja aivan tolkuttomasti. Nykyään aloitan luistelutreenitkin aina istumalla ensin yksin nurkassa nyppimässä karvat irti treenivaatteistani (joihin ne tarttuvat erityisen hyvin) ja töihin lähtiessäkin saa kuluttaa 5min rullailemalla itseään sellaisella tarrakelalla. Valkoinen puulattiamme myös havainnollistaa hienosti, milloin Vincent on toteuttanut lenkillä lempiharrastustaan eli multakasoissa pomppimista ja kuopimista (siitäkin huolimatta, että sen tassut aina pyyhitään). 

Lisäksi miinusten listaan täytyy varmaan vielä lisätä kaikki koiran meidän nukkumisrytmiin aiheuttamat muutokset. Itse kun ainakin lukeudun niihin ihmisiin, jotka unen häiriintyessä haluaisivat reagoida kuin takapuoleen ammuttu karhu. Näitä tilanteita synnyttävät meilllä ajoittaiset aikaiset aamuherätykset (esim. toissapäivänä klo. 5:00) kun poika haluaakin käydä lenkkeilemässä vähän aikaisemmin toisinaan löysän vatsan, toisinaan muun hädän ja joskus ihan vaan aamuriehumisen ilosta. Todettakoon tosin, että nuo jonkinlaiseen hätään liittyvät ulkoilut ovat kyllä usein omistajan syyksi luettavia - Pitikö yrittää opettaa poikaa syömään sydäntä heti alkuun niin isoissa määrissä! Plussana näissä öisissä lenkeissä on tietty myös se, että on huomattavasti kivempi, että Vinski nykyään kertoo, jos on hätä eikä vain tee tarpeitaan jonnekin sisälle. Sisäsiistiksi se siis onneksi oppi todella nopeasti! Edelleen unirytmiin liittyen, joskus poika ei ihan malttaisi rauhoittua yöpuulle vaan vetää kunnon kohellukset vielä siinä vaiheessa, kun itse olisi täysin valmis painamaan pään tynyyn. Kaiken kaikkiaan poika kyllä nukkuu yönsä tosi hyvin ja rauhallisesti. Toissayönä se tosin alkoi haukkua alakerran pubiruusuille kun ne jäivät kadulle lorvimaan sulkemisajan jälkeen. Mutta se nyt ärsyttää välillä itse kutakin. 

Todettakoon vielä miinuslistalla ne kaikki pienet pentuvaiheesen liittyvät hölmöilyt, jotka toisinaan aiheuttavat meillä päänvaivaa. Se nyt vaan on fakta, että koiran (kuten kissan, hevosen, kanan tai vaikka ihmisenkin) kouluttaminen vie aikaa. Tällä hetkellä Vincentillä esim. on päällä aikamoinen hyppy- ja näykkimisvaihe, josta yritämme opettaa sitä pois. Tämän seurauksena meillä on sitten molemmilla kädet ihan naarmuilla ja esim. minun sukkahousuni kestävät maksimissaan yhden päivän. Eikä se nyt muutenkaan ole kauhean miellyttävää, kun toinen tarraa kiinnii kaikkeen, mihin pystyy (ehkä se on sitten omistajan vika, kun sellaisia paikkoja löytyy kehosta niin paljon). Olen kuitenkin aika varma, että nyt kun saatiin koirakoulusta hyvät koulutusohjeet nimenomaan näiden temppujen poistreenamiseen, nämäkin harmit jäävät pian historiaan.

Edellä mainittujen seikkojen lisäksi koiran ostoa harkitsevan on sitten kuitenkin tärkeä huomioida myös se, että se maksaa! Löytökoirat ovat ehkä ostettaessa halvempia kuin rotupennut, mutta kulut saattavat kyllä tasaantua myöhemmin. Löytökoiran haluaa esim. ehkä käyttää vielä suomalaisella eläinlääkärillä ja siltä myös mahdollisesti puuttuu vielä joitakin rokotteita, jos se on pentu. Lisäksi ihan kaikkien koirien ruokkiminen ja harrastukset sekä lelut maksavat. Kuluja tulee myös matkustamisesta ja sitten niistä tuhotuista tavaroista sekä mahdollisista sairasteluista.

Tämän pitkän miinuslistan jälkeen on  kuitenkin sitten helppo listata ne hyvät puolet, joita koiran omistaminen tuo mukanaan. Se lista ei ole yhtä pitkä, mutta meidän tapauksessa se on melko kokonaisvaltainen: Vincent nimittäin tekee meidät todella onnellisiksi! Välillä sen kanssa on pinna kireällä, mutta joka kerta kun se oppii jotain uutta, huomaa sitä katsovansa hirveällä ylpeydellä ja suupielet hymyyn kaartuen. Sama käy, kun koirakoulun kouluttajat, eläinlääkärit ja ihan vaan tuntemattomat ihmiset kadulla pysähtyvät kommentoimaan, miten hienonnäköinen koira se on tai kun muut koiranomistajat kehuvat puistossa, miten hienosti se osaa leikkiä. 

Samoin joka kerta kun nään, miten innoissaan Vincent on minut nähdessään, joku rinnassa sykähtää! Siinä unohtuvat työpäivän ja muut arjen murheet. Riippumatta siitä, millaisia kömmähdyksiä päivän aikana käy ja miten epätäydelliseksi sitä itsensä välillä tuntee, kotona odottaa aina joku, jonka mielestä olet ihan täydellinen ja Vincent vielä osoittaa tämän pyytettömän rakkautensa aina hyvin selvästi. Myös aina sen jälkeen kun se on itse tehnyt jotakin hölmöä tai esim. raastanut hermojani riehumalla lenkillä, se saattaa illan päätteeksi käpertyä rauhassa kerälle viereeni kun luen kirjaa ja antaa yhden lipaisun poskelle. Kuka siinä jaksaisi olla vihainen? Niinpä, joka ilta kun uni saa viimein voiton pienestä koirapojastamme ja se käpertyy omaan koppaansa tai sänkymme päätyyn nukkumaan kilttinä ja luottavaisena, siteeraan mielessäni erästä äärimmäisen viisasta naista ja lausetta, jonka aikanaan kyseenalaistin, mutta jonka nykyään allekirjoitan aivan täysin. Lausuttaessaan tämä kommentti liittyi kyllä lapsiin ja lastenkasvatukseen, joka pitää pitää mielessä. Se kuului näin "Välillä et varmasti vihaa ketään enempää kuin sitä omaa lastasi (joka tekee elämästäsi juuri sillä hetkellä todella vaikeaa huutamalla kaupan kassajonossa, potkimalla, lyömällä, raapimalla tai jollakin muulla tavoin), mutta se ei muuta sitä tosiasiaa, että myös rakastat sitä lasta eniten maailmassa". Tämä nyt ei tosiaan ihan vielä sovellu täydessä mittakaavassaan koiran kasvatukseen, mutta joitakin yhtäläisyyksiä on. Jos olet siis valmis kaikkeen edellä mainittuun ja lisäksi muihin yllätyksiin, suosittelen lämmöllä koiran ottoa. Meillä tuo yksinkertainen plussa painaa enemmän kuin mahdolliset tuhat miinusta, jos niitä nyt sellaisiksi  edes voi sanoa. Osa meidän eläämää joka tapauksessa - ja hyvä niin!

Välillisiä vahinkoja.

Tiistaina kotiin palatessani minua odotti tuttuun tyyliin paitsi häntäänsä villisti viuhtova koirapoika, myös pieniä kasoja huolellisesti mytättyjä ja karvattuja vaatteitani sekä muita syötyjä hyödykkeitä. Pojalla oli protestilleen aihetta, sillä se joutui poikkeuksellisesti olemaan kotona yksin melkein 8 tuntia. Näin ei normaalisti pääse käymään, kiitos Jessen vuorotyön. Tiistaina minä kuitenkin jäin suoraan töistä oikeustapauskilpailujoukkueen palaveriin kaupunkiin. Osasin odottaa pientä kaaosta kotiin saapuessani, sillä Vinski on taituroinut aikaisemminkin. Tiistain kokemuksesta inspiroituneenena päätinkin tehdä pienimuotoista listaa tavaroista, jotka taiteilijanuorukaisemme on jo näiden muutamien kuukausien aikana kerinnyt tuhoamaan.

Mielenpainuvin episodi oli ehdottomasti ennen työjaksoni alkua, heti muuttomme jälkeen. Jesse sai luvan lähteä kavereiden kanssa illaksi jonkun mökille saunomaan ja minä jäin ensimmäistä kertaa yksin uuteen kotiin Vinskin kanssa. Jesse ja kaverit olivat juuri kerinneet Turun motarille, kun soitin perään. Kysymykseni kuului jotakuinkin näin: "Mitä pitää tehdä, jos lamppu räjähtää käsiin?". Olin  Jessen lähdettyä päättänyt luoda vähän tunnelmavalaistusta odotellessani paria hyvää ystävää kakkukahveille. Yritin kytkeä yhtä pöytälampuistamme päälle, mutta syttymisen sijaan se leimahti sinisenä ja pamahti. Säikähdyksestä selvittyäni tajusin, että koko asunto oli pimentynyt. Jessen kanssa puhelimessa puhuessani katseeni kiinnittyi lampun johtoon. Kerkesin jo toteamaan Jesselle puhelimessa, että lampun johtokin paloi ihan karrelle, kunnes tajusin, ettei johto ollut palanut vaan tehokkaasti pureskeltu. Siinä sitten sännättiin kauppaan ostamaan uutta sulaketta, jota ei tietenkään löytynyt oikean mallista. Istuttiin sitten kavereiden kanssa ilta kynttilöiden ja keittiössä toimineen liestuulettimen valon kajossa.

Edellä kuvattu episodi sai vielä lisäväriä siitä, että jättäessäni Vinskin kiireessä juostakseni kauppaan, annoin sille päivän toisen siankorvan lohdutuslahjaksi. Se jäikin tyytyväisenä syömään sitä, mutta seurauksena oli sitten hyvin löysäksi käynyt masu, joka alkoi oireilemaan yöllä. Ulkoilimme kertaalleen kolmelta JA kuudelta, jonka jälkeen poika onnistui vielä löytämään jotain ripaskoitavaa aamujääni aikana. Jessen kotiin palatessa häntä odottikin äärimmäisen pirteä ja iloinen avovaimo ja vain hiukan uupunut koira.

Vinskin vatsa on muutenkin aiheuttanut ajoittain ongelmia, kun ollaan totutettu sitä elämään uudessa maassa, uusien ihmisten parissa sekä syömään kunnon ruokaa. Etenkin aluksi vatsavaivoja oli usein ja niistä saivat osansa esim. Niipperin kodinhoitohuone, Viidennen linjan rappukäytävä (neljässä eri kerroksessa kerralla) sekä Jessen isän tyyny. Nämä tapaukset ovat aina naurattaneet niitä tahoja, jotka eivät itse ole joutuneet ravaamaan edestakas kerrosten väliä suihkupullon kanssa (Jesse) tai vaihtamaan ripaskaisia tyynyliinoja, mutta itse olemme suht tyytyväisiä, että nyt pojan maha näyttäisi toimivan melko normaalisti.

Muita syödyksi joutuneita objekteja ovat olleet perinteisten pehmonallejen silmien lisäksi muun muassa kaksi tv:n antennijohtoa, Jessen puhelimen laturi, vanha polaroidkamera, minun korkokenkäni sekä eilen vielä - juuri ennen lähtöäni opiskelijajärjestön illanviettoon - musta pikkilaukkuni, jota pureskekltiin oikein antaumuksella. Vincentin varsinainen taidonnäyte on kuitenkin tehokkaasti kaluttu vaatekaappimme ovi, jota koristaa nykyään ihan kunnon reikä. Merkittävän tästä reiästä tekee se, että Vinski taiteili sen edellisessä tekstissä esitelty tötterö päässään ilmeisesti siten, että se sujautti törrerön reunan oven alle ja käytti sitä oven kampeamisessa auki sekä sen pitämisessä paikallaan ovea pureskellessaan. Elättelemme toiveita, että tämäkin vaihe kuuluu ohimenevään uhmaikään. 

Mitäköhän tänään on syöty?

Miksi viipurilainen?

Vastaan edelleen toistuvasti ihmisten kyselyihin siitä, miksi olen kasvissyöjä (tätä siis jatkunut nyt noin 5 vuotta). Uusina kysymyksinä listaan on kuitenkin lisätty Vincentin saapumisen myötä "Miksi löytökoira?" ja "Miksi viipurilainen?". Vastaus kaikkiin edellisiin kysymyksiin on yllättävän samanlainen. Jossain vaiheessa olen vain huomannut kysyväni itseltäni, miksi ei?

Koiran hankintaa oli harkittu meidän taloudessa pitkään. Ensin molemmat omilla tahoillaan ja sitten yhteenmuuton jälkeen - viimeiset kolme vuotta - yhdessä. Pohdiskelujen yhteydessä olemme käyneet läpi suurinpiirtein kaikki Suomessa rekisteröidyt rodut ja olleet kertaalleen myös pentulistalla yhdestä niistä. Olemme kuluttaneet loputtomia tunteja miettien, mikä rotu sopisi juuri meille. Vain päätyäksemme lopulta adoptoimaan pennun, jossa varmaan on kaikkia niitä Suomessa rekisteröityjä ainakin jossain polvessa (melko varmoja olemme huskysta, saksanpaimenkoirasta ja jostain laikasta). Näyttää siltä, että juuri tämä rotujen yhdistelmä oli meille "se oikea". Tosin, jos meille olisi tullut joku muu pentu kuin Vinski, olisi sekin ollut meille se oikea. Yhteenvetona siis aikanaan omaa maailmaani mullistanut havainto siitä, ettei ole olemassa vääriä tai oikeita valintoja vaan valintoja, joiden kanssa joko oppii tai ei opi elämään. Parhaimmillaan jokaisesta valinnasta voi seurata jotain mahtavaa.

Juuri tämä samainen havainto, sai meidät olemaan yhteydessä juuri Viipurin koiriin. Koiran ottoa pohtiessamme olimme todenneet, että tiettyjen kriteerien on täytyttävä ennen kuin etenemme projektin suhteen. Nämä kriteerit olivat 1) riittävästi aikaa koiralle, 2) riittävästi rahaa koiran hoitoon ja 3) sopivat asuinpuitteet. Kun viime kevään lopussa raksitimme viimeisenkin ruudun tavoitelistastamme, tiesimme, että nyt on viimein aika ryhtyä tositoimiin. 

Olimme aikanaan haudanneet ajatuksen löytökoirasta, koska ajattelimme, ettei tietotaitomme riitä sellaisen kouluttamiseen. Vain hiukan ennen paluutani vaihdosta eräs ystäväperheemme otti kuitenkin löytökoiran Espanjasta ja näin muistutti meitä tästä vaihtoehdosta. Otimme asian uudestaan pohdintaan. 

Pyörittelimme vaihtoehtoa muutaman viikon ja totesimme, että se olisi ainakin jatkoselvityksen arvoinen. Kumpaakin meistä miellytti ajatus kodin tarjoamisesta sitä kipeästi tarvitsevalle - ajatus uudesta mahdollisuudesta. Teimme taustatutkimusta ja selvitimme eri järjestöjen toimintaa. Toiset järjestöt erottuivat edukseen hyvien ja informatiivisten sekä ennen kaikkea ammattimaisten nettisivujen takia. Tärkeää meille oli myös se, ettei koiraa annettaisi meille pelkän puhelinsoiton perusteella. Halusimme, että osaamistamme ja motivaatiotamme testattaisiin,  jotta koiran mahdollisesti saapuessa tietäisimme, että meillä on "todistetusti" mahdollisuudet pärjätä sen kanssa. Viipurin koirien toiminta vaikutti asialliselta, ammattimaiselta ja luotettavalta. Lisäksi tunsimme entuudestaan muutamia viipurilaisia. 

Olimme kuitenkin myös heti alusta asti varmoja siitä, ettei osaamisemme riittäisi täysikasvuisen joko tarhalla pitkään eläneen tai aiemmassa elämässään traumatisoituneen koiran kouluttamiseen. Siksi katsoimme heti alusta alkaen vain mahdollisimman nuoria koiria, mieluiten sellaista, jota pääsisi Suomessa ensin tapaamaan. Vincentin "profiili" ei heti jäänyt mieleen, sillä taisimme katsoa kuvista, että se olisi meille ehkä liian iso. Palasimme kuitenkin toistuvasti lukemaan sen kuvausta ja päätöksemme ottaa yhteyttä ratkaisi varmaan juuri se, että poikaa oli mahdollista päästä tapaamaan.

Nähdäkseni meillä oli aika realistiset mielikuvat siitä, mitä kaikkea tuo mukanaa pennun tai vielä tarkemmin löytöpennun ottaminen. Ehkä jopa inhorealistiset. Vaikka pidimme selvänä, että myös rotupennun kanssa voi ilmetä lukuisia ennalta-arvattavia ja -arvaamattomia ongelmia, olimme kuitenkin varautuneet siihen, että löytöpennun kanssa saattaisi ilmetä sellaisiakin ongelmia, joista edes kaikkein kattavimmissa oppaissa ei tajuta varoittaa. Vincentin kanssa niin ei käynyt. Vincent käyttäytyi juuri niin kuin mikä tahansa pentukoira saapuessaan (lukuunottamatta ehkä sitä mieshenkilöiden arastelua). Tietysti Vincent oli tullessaan jo hieman isokokoisempi kuin pennut normaalisti luovutusvaiheessa ja siksi sen eroahdistus ja pienet vahinkopissat saivat vähän erilaiset mittasuhteet ja vähän esim. tuli huijariolo kun kirjoitin meidän porraskäytävään anteeksipyyntoä liittyen "pentumme Vincentin" eroahdistuskoulutuksen haittavaikutuksiin (ihmiset tuskin osasivat sen lapun perusteella odottaa pienen suden kokoista ja kuuloista kaveria). Toisaalta poika myös oppi pahoista tavoistaan eroon suht nopeasti.

Ikean kasaus hommissa.

Loppulausuntona todettakoon siis, että otimme viipurilaisen koska halusimme viipurilaisen; elämä viipurilaisemme kanssa on ollut ajoittain haastavaa, mutta ehdottomasti sen arvoista ja ottaisimme varmasti uudelleenkin viipurilaisen (.. ja ehkä vielä joskus otammekin).

Vincent Viipurilainen toivottaa kaikille oikein antoisaa maanantaita! 

Koirapojan arkea.

Saaressa.

Kahden kuukauden odottelun jälkeen on todettu, että tätä blogin kirjoittamista ei kannatta jättää jäsen Jessen vastuulle. Palaamme siis uutispimennosta tutun kirjoittajan voimin.

Koirapojallemme Vincentille kuuluu kuitenkin hyvää. Ensimmäiset kuukaudet ovat olleet melkoisen tapahtumarikkaita ja paljon on koettu ja opittu. Poika on kasvanutkin jonkin verran, mutta korkeudeksi näyttää jäävän se suunnilleen polvimitta. Painoa nuorella herralla on 15kg.

Suurimpina haasteina Vincentin kanssa ovat olleet tottuminen yksinoloon sekä loputtomalta vaikuttava karvanlähtö. Karvoistaan sitä ei saa opetettua pitämään kiinni, mutta eroahdistuksen suhteen olemme ottaneet jo valtaisia kehitysaskeleita. Alkuvaiheen tuntikausia kestänyt ulvominen ja itkeminen on jäänyt ja ainoana ongelmana ovat nykyään toistuvasti päivän aikana kaapista lattioille päätyvät ja karvatut Sinin työvaatteet. Ilmeisesti niistä haetaan lohtua yksinoloon hetkinä. Yritämme koko ajan keksiä pojalle uusia virikkeittä, jotta tästä tavasta päästäisiin. 

Omalla paikalla ikkunalaudalla.

Vinskin lempi juttuihin kuuluvat ehdottomasti mökkiretket ja koirapuistoilut, jolloin se saa painella vapaana, juosta itsensä hengästyksiin sekä syödä keppejä. Valitettavasti poika vain vihaa autoja ja niillä matkustamista, joten itse mökille tms. päätyminen on ajoittain hiukan hermojaraastavaa (meille kaikille). Bussilla se kyllä matkustaa jopa suht mielellään! Lisäksi Vincent pitää kovasti joka maanantaisesta koirakoulusta, jossa se tietää saavansa paljon palkintonameja. Myös me kyllä tykkäämme käydä siellä, sillä kurssilla on opittu monia hyödyllisiä taitoja ja lisäksi Vincent on osoittautunut oikein nopeaksi oppijaksi, jonka kanssa on kiva työskennellä (lukuun ottamatta remmissä kävely harjoituksia, kun kaveri on ulkona aina niin innoissaan kaikesta, että vaatii aika pitkää pinnaa ennen kuin sen saa kävelemään nätisti!).

Muuttoavustaja.

Mitä tulee aluksi aran Vincentin suhtautumiseen muihin koiriin ja ihmisiin, ei jäljellä ole enää merkkiäkään alun varautuneisuudesta. Koirapuistossa Vinski leikkii innoissaan kaikkien kanssa ja on erityisen mielellään jahdattavana. Parhaat leikkikaverit ovat isoja ja erityisen karvaisia, koska silloin niitä voi repiä partakarvoista! Ihmisiä Vinski rakastaa. Nykyään tasapuolisesti naisia ja miehiä. Kotonakaan ei oikeastaan enää huomaa eroa Vinskin suhtautumisessa meihin kahteen, vaikka minun lähtemiseni näyttää edelleen olevan pojalle vähän kovempi pala. Sen verran mammanpoika siis vielä.

Tötteröpää.

Viime viikolla meillä on piti aikamoista vilskettä, kun Vinski purki patoutuneita energioitaan riehuen ja kaikkea hampaisiin saamaansa pureskellen. Koirapuistoon ei ollut asiaa, sillä poika leikattiin toissa keskiviikkona ja haavalle piti antaa aikaa parantua rauhassa. Erityistä ahdistusta aiheutti ymmärrettävästi pojan päähän asennettu muovitötterö. Aluksi Vincent ei yhtään osannut liikkua törrerönsä kanssa ja törmäili tauotta seiniin, lattiaan ja kalusteisiin. Se tyytyykin pääasiallisesti istumaan kopassaan ja tuijottamaan murhaavasti Jesseä, jota piti syyllisenä koko episodiin. Pian se kuitenkin ryhdistäytyi ja opetteli käyttämään muovikapistusta hyödyksi, muun muassa availlessaan vaatekaappimme ovea.

Jääkarhua kesyttämässä.

Omaan koppaankin mahtuu vielä.

Tänään Vincent pääsee onneksi viimein taas kunnolla tuulettumaan, kun suuntaamme joka maanantaiseen tapaan Heiluvan hännän -kurssille. Toivottavasti siellä tehtäisiin tänään vähän rauhoittumisharjoituksia!

Lisää kuvia luvassa pian!

Vincent Van Gogh.

Vincent on saapunut kotiin. Poika haettiin hoitotäti Ainolta 3.7. Vincent oli kerinnyt kiintyä Ainoon kovasti siellä viettämänsä viikon aikana ja lähdön hetki oli molemmille vaikea. Rohkean pikku Vincentin nenä ei kuitenkaan kauaa tutissut kun poika lähti tutustumaan uuteen asuinseutuun ja valloittamaan Kallion katuja.

Vincent on luonteeltaan rauhallinen ja tuumaileva pentu, mutta samalla kovin reipas ja ihmisrakas - erityisesti Vincent tykkää tytöistä ja naisista. Se pysähtyy lenkeillä mieluusti pää kenossa ihmettelemään ohikulkijoita sekä muita koiria ja kotonakin kurkistellaan tasaisin väliajoin ikkunasta. Leluja pojalla ei ole elämänsä aikana montaa ollut, joten niiden kanssa ei vielä oikein osata toimia vaikka niitä mielellään vähän aina pureskellaan ja säilytetään omassa pesässä. Namipallon jujun Vincent kuitenkin jo keksi. Muiden koirien seurassa Vincent osaa myös riehaantua, mutta leikkikaverin pitää olla tutumpi, ennen kuin Vincent uskaltaa tehdä aloitteen. Ruokaa Vincent rakastaa eikä tarvittu painon nostaminen todennäköisesti tule muodostamaan ongelmaa. Parasta mitä Vincent tietää on kuitenkin rapsutukset ja niitä poika jaksaisi vastaanottaa tuntitolkulla.

Ensimmäinen yö uudessa kodissa sujui rauhallisesti varmaan lähinnä koska poika oli niin puhki jännittävän päivän jälkeen. Sisäsiisteydessä on vielä vähän opettelua, mutta kehitystä on tapahtunut jo kahdessa päivässä huimasti ja toisena yönä unta kertyi jo hyvät 8h ilman taukoja tai kakkayllätyksiä. Ensimmäisen kokonaisen Kallio-päivän jännittävimpiin juttuihin kuuluivat hurja vedenkeitin sekä ärhäkkä pikkupinseri. Hölmistystä aiheuttivat myöskin Tokoin rannan hanhet. Lintukoiraa Vincentistä ei kuitenkaan selvästi löydy. Sen sijaan Vincent seuraa aina tarkasti, ettei kukaan jää lenkillä jälkeen ja että lauma pysyy kasassa jonkinlaisen paimenkoiran olemme siis itsellemme saaneet. Lenkkeily sujuu Vincentiltä muutenkin hyvin. Valjaat laitetaan päälle ja otetaan pois nätisti istuen, remmissä kävellään nätisti ja yhtään ei räksytetä. Vetämistä ilmenee ainoastaan, jos poika innostui tai hermostuu. Hermostusta aiheuttavat lähinnä muiden koirien haukkuminen tai oudosti käyttäytyvät ihmiset (joita Kalliosta valitettavasti näin aurinkoisina kesäiltoina aina löytyy). Paloautoja poika on ehkä kuitenkin nähnyt elämässään ennenkin, sillä niitten sireeneistä se ei ollut moksiskaan. Sama juttu kirkonkellojen kanssa.

Kuten todettua Vincent on vähän naistenmies ja hädän paikan tullen turvaa haetaan S:n jaloista. Hoitotädin mukaan syynä on tödennäköisesti se, ettei pentu Venäjän koiratarhoilla ole juuri miehiä nähnyt. Vincent on kuitenkin kahden päivän aikana todennut, että jos J on S:lle ihan kiva niin kai se on minullekin ja tänään Vincent antoi J:n pukea itselleen jo valjaat. Poikien keskenäisillä lenkeillä Vincent vielä vähän jännittää ja J:n iloksi tarpeet onkin sitten tehty meidän rappukäytävään ja joskus useampaan kerrokseen. Hyvää porrastreeniä J:lle.

Eilen Vincent tapasi nopeasti myös uuden koiraystävän Marion. Vincent on tarhalla ja hoitokodissa tottunut muihin koiriin, mutta silti kadulla uusien koirien, niin kuin ihmistenkin, tapaaminen vielä vähän jännittää. Kiltisti poika antaa kuitenkin muiden tulla haistelemaan. Marion avustuksella Vincent toivottavasti oppii jatkossa rohkeammaksi. Suunnitteilla on ainakin koirapuistotreffejä ja yhteisiä lenkkejä.

Tänään Vincentillä on jälleen suuri päivä kun edessä on ensikohtaaminen mummin ja ukin kanssa kohtarannassa. Rauhallisesti poika auttoi pakkaamisessa aamulla ja selviytyi hienosti myös ensimmäisestä pidemmästä poikaintuokiosta kun S kävi hammaslääkärillä. Myös automatka on tähän mennessä sujunut levon kannalta vaikka turvavyötä tulikin tuossa vähän maisteltua. Viikon rantaloman aikana Vincentin ohjelmaan kuuluu ainakin vähän yksinolo-, sisäsiisteys- ja lenkkeilyharjoituksia ja muutenkin luottamuksen luontia uuteen perheeseen sekä tietty lomailua. Katsotaan uskaltaisiko nuorimies kokeilla myös hiukan uimista. Ensiviikon puolella harjoittelussa avustamaan saapuu sitten serkkupoika Mooses, jonka tapaamista odotetaan jo jännityksellä.